PERUSKOULULAISTEN KIRJOITUSTAITO ENNEN JA NYT

Mediassa kohistaan aina tutkimusjulkaisujen jälkimainingeissa, että peruskoululaisten kirjoitustaito on heikentynyt. On toki hyvä hakea ongelmalle syitä, mutta harvemmin kerrotaan, mitä heikko taito käytännössä on. Niinpä valotan tekstissäni, miten kirjoittamisen haasteet ilmenevät yläkoulun äidinkielen tunneilla.

Muutokset ovat tapahtuneet vähitellen n. 15 vuoden kuluessa. Valitettavasti tahti alaspäin on kiihtynyt koko ajan. Samoin yhä harvempi kirjoittaa kiitettävästi ja yhä useampi välttävästi.

KIRJOITUSVAUHTI ON HYYTYNYT

Ennen koulussamme oppitunnit olivat 45-minuuttisia. Oppilaat tekivät tekstinsä kahdessa tunnissa käsin kirjoittaen, suurin osa nopeamminkin. Lisäajan tarve oli myös tuntematon käsite. Heikoimmatkin oppilaat tuottivat tekstiä aika sujuvasti.

Nykyään kirjoitetaan 2 x 75 minuuttia tietokoneella, mutta ani harvoin luokallinen valmistuu annetussa ajassa. Töitä jatketaan mm. tukiopetuksessa ja palautukset venyvät. Oppilaiden ”kirjoitusprosessorit” takkuavat siis pahasti, joten mennään ompelukoneen ”etanavaihteella” paljon.

Hitauden vuoksi tekstejä ehditään myös tuottaa paljon vähemmän. Ennen kirjoitutin kuusi kokeena arvosteltavaa ainetta lukuvuosittain – nyt ehdin hikisesti teetättää neljä. Syntyy ahdistava paradoksi: pitäisi harjoituttaa enemmän, mutta pystyy teetättämään vähemmän.

SISÄLLÖN MÄÄRÄ ON KUTISTUNUT

Pidemmästä kirjoitusajasta huolimatta tekstien sisältö on vain niukentunut. Tämä näkyy esimerkiksi niin, ettei keksitä mielipidetekstiin perusteluita tai kuvaukseen havaintoja. Usein sanottavaa ei löydy opettajan apukysymystenkään avulla.

Käytännössä yhä useampi sanoo kokonaisen kappaleen asian pelkällä ydinlauseella. Siis ydinlauseen selittäminen ja kuvaileminen ontuu. Oppilas esimerkiksi perustelee syksyn ikävyyden runsailla sateilla, mutta ei osaa selittää, mitä haittaa sateista on.

Näin ollen koko kirjoittamisen idea purkaa ajatuksia sanoiksi typistyy usein tokaisuiksi, koska havainnollistaminen puuttuu. Tekstit muuttuvat ikään kuin tiivistelmiksi tai listoiksi.

SANASTO ON KAPEUTUNUT

Ehkä keskeisin syys sisällön niukkuuteen on sanaston heikkous. Aivan tavallisilla oppilailla on isoja nimeämisen vaikeuksia normaaleille elämän asioille. Esimerkiksi Suomessa ilmasto vaihtelee ja puserossa on lahkeet.

Vielä isompi ongelma on synonyymipula, mikä näyttäytyy tolkuttomana samojen sanojen toistona tekstissä. Harjoituksissa paljastuu usein, että perusadjektiiveille, kuten kaunis tai pieni, ei löydy omasta päästä synonyymeja.

Niinpä olen ottanut synonyymisanakirjat käyttöön, jotta tekstilaatu paranisi. Vielä 10 vuotta sitten tämä olisi ollut hassu ajatus. Lisäksi oppilaat käyttävät Kielitoimiston sanakirjaa selvittääkseen oman äidinkielensä keskeistenkin sanojen merkityksiä.

LAUSEIDEN RAKENTAMINEN ON VAIKEUTUNUT

Sanavaraston pienuus kulkee käsi kädessä lauseiden rakentamisen hankaluuksien kanssa. Molempien juurisyyksi näen vähäisen yleiskielellä kirjoitettujen tekstien lukemisen. Sen takia oppilaat kirjoittavat, kuin puhuisivat asiaa. Vaikka sanasto on yleiskieltä, ilmaisu kangertelee.

Tyypillisimmillään virkkeisiin kieputetaan päälauseita peräkkäin runsaasti, jolloin ajatus menee solmuun. Toinen ongelma on tehdä toistavaa virkerakennetta, jossa on esimerkiksi aina päälause ja sen jälkeen relatiivisivulause: Helsingissä on Linnanmäki, jossa voi huvitella. Siellä on myös Korkeasaari, jossa voi katsella eläimiä. Tällainen teksti on puuduttavaa luetteloa.

Ennen puhekielisiä lauserakenneilmauksia oli paljon vähemmän. Nykyään usein lauseisiin ilmestyy myös turhia puhekielisiä täytesanoja, jotka nakertavat tekstin sujuvuutta ja ymmärrettävyyttä. Opettajilla riittää korjattavaa tekstissä.

TEKSTIN KOKONAISUUDEN HAHMOTTAMINEN ON HIMMENTYNYT

Jos lauseiden rakentaminen on haastavaa, vielä hankalampaa on sitoa lauseet kappaleiksi, tekstiksi. Yhä useampi oppilas ei siis osaa muodostaa tekstistään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan tarjoilee jäälauttamaisia irtopalasia kappaleina. Erityisesti tekstien aloitukset ja lopetukset ontuvat. Juuri näissä näkyy, että on oppilaan hankala tajuta, mihin tekstillään pyrkii ja miten kiteyttää oleellisen asian. Tekstiä tehdään, ikään kuin laitettaisiin yhteen erillisiä tehtävien vastauksia.

Tekstin hahmotusongelmat johtuvat siitä, että oppilaat eivät lue erilaisia tekstejä. Jos vain koulussa on lukenut pari arvostelutekstiä tai mielipidettä, on todella vaikea tajuta kantaa ottavan tekstin rakennetta. Jää hoksaamatta, miten monin eri tavoin tekstin voi aloittaa ja lopettaa, miten liittää kappaleet toisiinsa – puhumattakaan millaisia sanoja ja kielen tehokeinoja juuri tässä tekstilajissa on käytettävä.

Käytännössä tekstikokonaisuuden hahmotusongelma aiheuttaa sen, että ennen kirjoittamista uutta tekstilajia joutuu opettamaan mallintaen, analysoiden ja harjoitellen enemmän. Aiemmin tekstilajiin päästiin kiinni nopealla esittelyllä, ja tekstin suunnitteluunkaan ei tarvinnut tolkutonta aikamäärää.

AJATTELU ON LAPSELLISTUNUT

Kaiholla muistelen aikoja, jolloin oli paljon oppilaita, jotka pystyivät 8.–9. luokalla kirjoittamaan hienoja kantaa ottavia ja pohtivia tekstejä. Niissä he huomioivat yhteiskunnallisia asioita, erilaisessa elämän tilanteessa elävien ihmisten näkökulmia ja oman mielipiteensä vastustajien ajatusmaailmaa.

Nykyään jo uskottavien perustelujen kirjoittaminen on osalle haaste. Esimerkiksi tietokonepelien hyödyllisyyttä perustellaan sillä, että pärjää sodassa tai jääkiekkoharrastusta sillä, että siitä voi saada ammatin. Hyvin paljon saa lukea myös kehäpäätelmiä, kuten jostakin tykkäämisiä, koska se on kivaa. Yleistä on myös vikavertailu eli toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistys.

Eniten lapsellisuus kuitenkin näkyy siinä, että suurimmalla osalle teinejä on haasteellista kirjoittaa mielipide tai pohdinta siten, että oma näkökulma ja elinpiiri olisi vain osa tekstiä. Nykyään pyöritään oman navan ympärillä pitkälti, joten toisten saappaisiin astuminen on hankalaa.

ITSENÄINEN KIRJOITTAMINEN ON HARVINAISTUNUT

Kaiken kaikkiaan itsenäisesti tekstiprosessin alusta loppuun saattavien oppilaiden määrä on vähentynyt. Suuri osa normaaleista oppilaista tarvitsee opettajan tukea pystyäkseen tekemään aiheessa, tekstilajissa ja sopivassa laajuudessa pysyvän tekstin.

Kuitenkin kansallisissa arviointikriteereissä vaaditaan korkeimpiin arvosanoihin juuri itsenäistä tuottamista, mutta alempiin numeroihin pääsee ohjauksen, avun kera. Toisen asteen opintoja ja työelämääkin ajatellen omatoimisella tekstin tuottamistaidolla on iso merkitys.

Peruskoulun jälkeisiin oppilaitoksiin ja varsinkin lukioihin lähtee paljon oppilaita, joilla on heikot kirjoitustaidot. Pidänkin opiskelijoiden lisääntyneen ahdistuksen ja lukion vaativaksi leimaamisen yhtenä taustasyynä sen, ettei oikeasti ole rahkeita hyvää luku- ja kirjoitustaitoa edellyttäviin opintoihin.

Vaikka on entisajan paremmuuden perään haikailu on karmea klisee, kirjoitustaitojen suhteen ei valitettavasti ole epäilystäkään, etteikö ennen osattu paremmin.