PITKÄJÄNTEISYYDEN PUUROT JA PITKÄSTYMISEN VELLIT SEKAISIN KOULUSSA

 

Uusimman Pisan napakymppi on suomalaiskoululaisten kehnoin sinnikkyys. Vain 41 %:a 15-vuotiaistamme ilmoittaa haluavansa ponnistella opppihaasteen kohdatessaan. Miten tähän on päädytty juuri Suomessa? Miksi pitkäjänteisyyden puurot ja pitkästymisen vellit tuntuvat menevän tutkijoiltakin sekaisin?

Jos syitä oppimistulosten laskuun yrittää vierittää osaltaan pitkäjänteisyyttä vähentävien koulu- ja kasvatusuudistusten piikkiin, saa ryöpyn niskaansa. PISA-tulosten kulta-aikojen pitkästyttävät koulutyömetodit eivät enää kelpaa, vaan mennään kiva edellä.

Tippuneen osaamistason selittäjäksi ei löydy yksittäistä seikkaa, vaan kyseessä on kimppu ympäröivän maailman ja koulutoiminnan muutoksia. Väitän, että suurin osa näistä on sidoksissa sinnikkyyskatoon ja sitä kautta oppitulosten tippumiseen.

 

AVOKONTTORIEN RYHMÄTÖISTÄ UMPIRYTEIKKÖÖN

Vuoden 2016 uuden opetussuunnitelman toteuttamiseksi alkoi avokonttorikoulujen buumi. Niitä perusteltiin mm. sillä, että vanhan opettajajohtoisuuden sijaan uudet oppilaskeskeiset opetusmetodit pääsisivät kukkimaan. Toisaalta kunnat innoissaan “säästivät seinistä”.

Todellisuudessa seurasi älämölöä, jossa työrauha lähti lapasesta. Vellovat isot ryhmät pitävät ääntä, jossa keskittyminen on haastavaa – ei vain neurologisesti oireileville, vaan kaikille. Kuuloliiton Monenlaista melua –oppaan mukaan koulumelu aiheuttaa stressiä, väsymystä ja oppimistulosten laskua. 

Deodecimin Terveyskirjasto kertoo 30 – 40 %:a ihmisistä olevan meluherkkiä. Kuinka sinnikkäästi melussa jaksaa hankalia asioita opiskella? Puhutaanko edes asiaa tai puuhataanko pyydettyä pikkuryhmissä, jos oleillaan käytävillä, ulkona, nurkkauksissa? Kuka turvaa heikompia kiusaamiselta, neuvoo eteenpäin, tarkistaa oppimisen?

Vaikka avotilarakentaminen on rauhoittunut ja vain n. 5 %:a opiskelee avoympäristöissä, kasvatuspsykologit Kirsti Lonka ja Lauri Hietajärvi kannattavat Helsingin Sanomien mielipidetekstissään edelleen avotiloja ja ylipäänsä puheensorinan täyteisiä koulutiloja. Oppilaat kyllä tykkäävät ja opettaja voi päästä helpommalla.

Pitkäjänteisyyden puurot ja pitkästymisen vellit menivät uudessa oppimistila-ja ryhmätyöajatuksessa sekaisin. Kiinnostusta kouluhommia kohtaan saatiin pulinatöillä, mutta miten sinnikästä työ oli. Ei pitkästytty, mutta miten kävi työrauhan, keskittymisen, oppimisen.

 

DIGI LOIKKAA PÖYDÄLTÄ TASKUMATTIIN

Nokia-Suomi halusi olla edelläkävijä opetusteknologian parissa. Koulut kyllästettiin digilaitteilla ja paperi + kynä -opettajat julistettiin fossiileiksi. Muutoksen airueina toimivat Suomen kuvalehden artikkelin mukaan teknologia- ja ohjelmistoyritykset, koska heitä oli suurin osa digiloikkaa Suomeen tehneessä työryhmässä vuonna 2008. Opetushenkilökuntaa, saati heidän toppuuttelevaa ääntänsä ei kuultu, vaan mentiin digi edellä puuhun.

Vuoden 2025 Kouluterveyskyselyssä 41 %:a 8. – 9. -luokkalaisista kertoo digilaitteiden häiritsevän oppimista oppitunnilla ja 20 %:a määrittelee netin käyttönsä liialliseksi eli on riippuvainen. Uudet THL:N digisuositukset rajoittavat ruutuajan vuorokaudessa alakouluikäisiltä 1 – 2 tuntiin eivätkä kannata oman laitteen omistusta ja somettamista alle 13-vuotiaana.  Aivotutkijoiden mukaan älylaitteiden nopeatempoinen syöte heikentää pitkäjänteisyyttä.

Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä, myös oppimisessa. Teknologia tuo upeita havainnollistusmateriaaleja opetukseen, tiedon helposti jokaisen ulottuville ja on mullistanut oppimistuotosten teon. Samanaikaisesti se tuonut tehokkaat plagiointimahdollisuudet, helpon siirtymisen muihin kuin opiskelutöihin ja uudet kiusaamismuodot, koska rajattujen työympäristöjen sijaan koko Internetin ihmemaa avautuu koneilla työskennellessä.

Monet koulut ovat ottaneet takapakkia älylaitteiden kera opiskelusta ja saaneet keskittymistä parempaan suuntaan. Myös kännykkäparkit ja -kiellot ovat vähentäneet häiriötekijöitä. Koska kännykän silti saa tuoda kouluun, jossa kunnon säilöä ei ole, salakäyttö jatkuu. Reppusäilö on käytännössä tasku, jossa ”käden jatke” houkutuksineen kutsuu.

Ei ole ihme, että oppimistulosten laskusta syytetään liiallista teknologian käyttöä. Hyvin kummallista sen sijaan on, että kasvatuspsykologit Lonka ja Hietajärvi näkevät, että tutkimukset eivät tue syytöstä. He pitävät tietotekniikkaa tärkeänä oppilaiden motivaattorina, innostajana; perinteisten oppimistapojen perään haikailun puolestaan negatiivisena motivaation tappajana, pitkästyttäjänä.

Olisi aika moraalitonta tarjota alkoholia alkoholiriippuvaiselle tai lapselle. Sen sijaan teknisiä härpäkkeitä voidaan tarjota herkässä aivokehitysvaiheessa oleville varauksetta motivaatioporkkanoiksi ja nykyaikaisen edistyksellisyyden osoittamiseksi, vaikka he olisivat jo riippuvaisia laitteista.

Pelailut, chattailut ja surffailut pitävät pitkästymisen kyllä loitolla, mutta myös pitkäjänteisen pinnistelyn oppimisen. Esimerkiksi ymmärtävä lukutaito kehittyy vain runsaasti ja ajatuksen kanssa lukien, samoin kirjoitustaito itse ajatellen ja kirjoittaen. Ei leikkien ja laulellen. Niinpä Hirsijärvellä ja Longalla ovat menneet pitkäjänteisyyden puurot ja pitkästymisen vellit sekaisin.

 

ITSEOHJAUTUVUUDELLA ILMIÖPOHJAISTA OIVALLUSTA?

Vuoden 2016 opetussuunnitelman myötä lanseerattiin myös termi itseohjautuvuus käsi kädessä ilmiöpohjaisen oppimisen kanssa. Ajateltiin, että opettaja siirtyisi taustahenkilöksi oppimisprosessissa ja oppilas itsekseen opiskelisi asioita. Kouluihin tuli lisää projektitöitä, joissa alakouluikäisetkin itse hakivat tietoa isoista asiakokonaisuuksista esitelmiä tehden. Yläkouluissa kokonainen kurssi saattoi olla itse aikataulutettu monen kuukauden työ.

Taustalla oli hieno ajatus saada omavalintaisilla töillä oppilaat innostumaan opiskelusta ja sitä kautta oppimaan paremmin. Tiedon hakeminen oman kiinnostuksen kohteesta ja oppiaineen sijaan ilmiön tarkastelu ovat Hirsijärven ja Longan mielestä oppimistulosten parantajia.

Miksi PISA-jälkilöylyissä kuitenkin syytetään itseohjautuvia metodeja ja ilmiöseikkailuita oppimistulosten tippumisesta? Oleellisin syy on se, että kiinnostuksen mukaan oppisisällön tai jopa -tavan valinta ei usein opeta opetussuunnitelman keskeisiä asioita tai vain pienen siivun.

Uusimman PISAn mukaan lähes 63 %:a pojista lukee vain pakolla. Samoin Leea Lakan tutkimuksen mukaan ns. takapenkin pojat kaikin tavoin minimoivat lukemis- ja kirjoittamistehtäviä. Näin ollen itseohjautuessaan he valitsevat lukemisen sijaan kuuntelun tai katselun ja tuottavat tekstin sijaan puhevideoita.

Toinen haaste on se, että vielä teini-iässäkään nuori vain hentoisesti kykenee ajattelemaan asiakokonaisuuksia loogisesti. Ison projektityön tekeminen sakkaa jo tiedon hakemisen ja tiivistämisen kohdalla. Oleellisen suodatus ja kokonaisuuden pala palata rakentaminen on vaativaa.

Itseohjautuvat työt vievät kaiken lisäksi paljon aikaa ja tulokset ovat isolla osalla kehnot. Syy on se, että lapset ja nuoret tarvitsevat ”pehmeän” otsalohkonsa vuoksi ohjausta, raamitusta ja Leea Lakan mukaan pakkoa tehdä. Ihmislapsi toimii mielihyväperiaatteella aikuisuuden alkuvuosiin asti, joten vastoin Longan ja Hirsijärven logiikkaa, heiltä pitää vaatia enemmän kurinalaisuutta oppimistulosten saavuttamiseksi.

Itse asiassa oppilaat tarvitsevat pitkästymisen sietämisen oppimista, jotta voisivat kehittyä pitkäjänteisiksi. Hupi on ulkoista pikamotivaatiota, mutta ponnisteleminen kertoo sisäisestä kestomotivaatiosta. Opettaja-lehdessä ei-kiinnostavan tekemisen tarpeellisuus tiivistetään mainiosti otsikossa Koulu ei ole Linnanmäki. 

 

INKLUUSION IHANNE JA POLARISOITUVA OSAAMINEN

Osaamisen polarisoituminen on nykypäivää. Meillä on erinomaisia oppilaita, mutta yhä suureneva massa heikosti osaavia. Uusimman Pisan mukaan 26 %:a on heikkoja lukijoita, mikä ei yllätä, koska Tilastokeskus kertoo vuonna 2024 26 %:a oppilaista saaneen tehostettua tai erityistä tukea. Äidinkielenopettajien tiedossa lukutaidon heikkeneminen on ollut jo kauan.

Vuoden 2016 opetussuunnitelman myötä inkluusio jalkautui Suomen kouluihin. Erityisluokkien ja pienryhmien sijaan alettiin yhä enemmän suosia kaikkien oppilaiden samassa tilassa opiskelua. Painotettiin oikeutta lähikouluun ja kuulumista isompaan ryhmään siten, että tukea oppimiseen tuotaisiin luokkaan.

Ajatus on kaunis ja ihmisoikeudellinen eristyksen vähentäjä, mutta käytännössä oppimishaasteisia on usein liian paljon yhdessä ryhmässä. Kun otetaan huomioon vielä lisääntyneet käyttäytymisen häiriöt, soppa on sattumarikas. Opettajan energia ja huomio menee haasteellisiin oppilaisiin, muut jäävät paitsioon. 

Miten tämä liittyy pitkästymiseen ja pitkäjänteisyyteen? Oppilas pitkästyy, kun ei saa neuvoja, haasteet ovat liian suuret tai liian pienet. Pitkäjänteisen strukturoidun työskentelyn oppiminen jää, koska opettaja jonglööraa aikahippusiaan sinne tänne jaellen. Tunneista tulee helposti silppua ja sillisalaattia asiasisällöltään ja työskentelytavoiltaan siksi, että ryhmät ovat käyttäytymiseltään ja osaamiseltaan liian heterogeenisiä.

 

ANTISYÖMISEN, -NUKKUMISEN JA –LIIKUNNAN BERMUDANKOLMIO

Vuoden 2025 kouluterveyskysely kertoo tuntuvista puutteista 8. – 9.-luokkalaisten hyvinvoinnissa: Puolet oppilaista ei syö aamupalaa, 1/3 nukkuu alle 8 tuntia ja ¾ liikkuu alle tunnin vuorokaudessa. Lisäksi 1/3 tytöistä ja 1/10 pojista sanoo kokevansa kohtalaista tai vaikeaa ahdistusta ja kiusaamisen kohteena on ollut ¼.

Kun kouluissa selvitetään oppimisen ja koulutyön haasteita, väsymys, energiavaje ja huono mieli nousevat jatkuvasti esiin. Miten uupuneena ja nälkäisenä jaksaisi oppia? Ei pysty keskittymään, mikään ei kiinnosta. Pitkäjänteisyys on nollilla ja pitkästyminen perustila.

Lonka ja Hirsijärvi sanovat, että pedagogisin keinoin voi auttaa ylläpitämään motivaatiota ja kiinnostusta. Siihen tarvittaisiin heidän mukaansa koulun ulkopuolisesta elämästä tuttuja työskentelytapoja. Mitä ne teineillä ovat? Pikavideoita, pikaviestejä, pelejä, yhdessä ruutujen tuijottelua, kuvaamista ja somea.

Pitkästyminen kyllä koulusta poistuisi nuorten suosimilla nopeatemposilla elämysryöppymetodeilla. Miten kävisi pitkäjänteisyyden oppimisen? Ei auttaisi alkuunkaan. Eikä valmistaisi tulevaisuuden töihin, joissa kiinnostuksen perusteella ei valikoida hommia ja kesken jätetä.

Pitkäjänteisyyden puurot ja pitkästymisen vellit menevät kaikkein pahimmin sekaisin teknologiatemppuopetuksessa siksi, että ylipäänsä lapset käyttävät digilaitteita jo liikaa. Aivotutkija Moisalan mukaan se aika otetaan unesta, liikunnasta ja vuorovaikutuksesta toisten kanssa.

Hyvinvointihaasteet ovat kenties isoin oppimistuloksia tiputtava tekijä, sinnikkyyssyöppö. Toivottavasti tulevaisuudessa saataisiin käännettyä koulusta kotien puolelle vastuuta siitä, että syömis-, nukkumis-, liikkumis- ja älylaiteasiat saataisiin paremmin raameihin.

 

PITKÄJÄNTEISYYDEN PUUROT JA PITKÄSTYMISEN VELLIT JÄRJESTYKSEEN KOULUISSA

Ajattelu on hidasta ja tylsää, mutta tuottaa mehevää pitkäjänteisyyden puuroa. Ei ole hilpeää leikkitietä kunnon oppimiseen. Taidon kehittymiseen tarvitaan toistoa toiston päälle eikä se oli aina kivaa. NHL-kiekkoilijaksi ei synnytä eikä lukemaan ja laskemaan opita koneilla.

Aivotutkijoiden mukaan keskittymiskyky ja sen tuottama pitkäjänteisyys on kuin lihas, joka on harjoituksen avulla vahvistettavissa. Kauan eläkööt tylsyyden sietoon kasvattavat oppimis- ja kasvatusmenetelmät, joilla oppilaiden veltostuneet sinnittelylihakset pinkeytyvät - ja sivutuotteena hyvinvointi kohentuu.