KIRJOITTAAKO TEKOÄLYLLÄ VAI IHAN ITSE?

Tekoäly on mullistanut kirjoittamisen. Pikavauhdilla saa jäsennellyn, sujuvan tietotekstin. Syrjäyttääkö tekoäly ihmisen kirjoittamisessa vai tarvitaanko ihmisaivoja? Kirjoittaako siis tekoälyllä vai ei?

TEKOÄLYLLÄ SÄÄSTÄÄ KIRJOITUSAIKAA, MUTTA MILLÄ HINNALLA

Tekoälyn markkinoissa silmiin pistää tekstin tekemisen nopeutuksen hehkutus – varsinkin korkeakouluopiskelijoille mainonnassa. Totta kai on huikeaa saada hetkessä aikaan tekstiä, vieläpä ilman pähkäilyä. Varsinkin tietotekstiin tarvittavan taustatiedon hakeminen helpottuu huomattavasti tekoälyllä, koska ei tarvitse googlettaa tuntikausia netin höttömassan seasta oleellista.

Kielimallimasiina pystyy myös näppärästi korjailemaan oikeinkirjoitusta ja tekemään tekstistä jopa selkeämpää. Onhan se ”koulutettu” hoksaamaan, mitkä sanat sopisivat toistensa kanssa todennäköisimmin yhteen. Niinpä kone tekee usein sujuvasti soljuvaa tekstiä.

Kaiken turhanpäiväisen rutiinityön voi surutta jättää koneen hoitoon. Kirjailija ja tekoälytutkija Katri Mannisen sanoin tekoäly parhaimmillaan vapauttaa keskittymään kirjoittamisessa omintakeiseen ja korvaamattomaan luovaan ilmaisuun. Lue lisää Mannisen ajatuksia.

Mutta. Tekoäly on sitä, mitä kone on syönyt tai mitä internetin käyttäjät ovat koneelle syöttäneet. Siellä olevat tiedot eivät ole arvovapaita, saati edes paikkansa pitäviä. Tämän tietää jokainen luotettavan tiedon metsästäjä. Myös tietolähteitä kone ei usein paljasta. Vaikea on kuvitella koneen ”saavan ruuaksi” kaunokirjallista, ilmaisuvoimaista kieltäkään.

Jos kirjoittajalla ei oikeasti ole tietoa kirjoittamastaan aiheesta, voi helposti langeta kavalille harhapoluille. Kollega lukiossa teki normaaliin lähteiden käyttöön liittyvän testin. Hän muokkasi Wikipedia-artikkelia älyttömäksi lisäämällä selkeästi havaittavia aiheeseen kuulumattomia sanoja.

Sen jälkeen hän antoi opiskelijoille artikkelin aiheesta kirjoitustehtävän, jossa tuli hakea tietoa netistä. Tulos oli karu: huomattava osa oppilaista jäi kiinni Wikipedian suorasta kopioinnista tajuamatta kopioimansa järjettömyyttä. Millä perusteella opiskelija osaisi tarkistaa tekoälyn tekstituotoksen, jos lähdekriittisyys ei yllä edes Wikipedian käyttöön?

TEKOÄLY ANTAA IDEOITA JA KLISEEMÖSSÖÄ TEKSTIIN

Ammattikirjoittajalle tekoäly voi toimia mainiona idealähteenä. Haetaanhan inspiraatiota ja vinkkejä kirjoittamiseen monilla eri tavoilla. Samoin klassisista tarinoista kirjoitetaan uusia versioita yhä uudelleen. Ylipäänsä kirjoittamisessa kannattaa hyödyntää apuneuvoja, yksinkertaisimmillaan synonyymisanakirjoja tai faktojen tarkistuksia.

Katri Manninen kertoo käyttävänsä käsikirjoitustöissään tekoälyä luovuuden ruokkijana, omien ideoiden testaajana ja taustatietojen hakijana. Lue lisää tekoälystä kirjailijan työssä. Silti hän peräänkuuluttaa, että itse teksti on itse koottava ja muokattava tai tekstistä tulee kliseistä, plagioitua liipalaapaa, jossa vain jäljitellään sanataidetta. Manninen kutsuu tätä osuvasti geneeriseksi paskaksi. Uskomatonta on, että tällaista tarjotaan jopa kirjoituskilpailuihin.

Valmiin tekoälyidean kopiointiin sortuvat amatöörit ja laiskat. Saahan tekoälyllä pikkunäppärää, jopa hyvää tulosta aikaisiksi. Pikalukemalta teksti voikin kuulostaa ihan mainiolta. Todellinen kielitaituri, joka on lukenut ja kirjoittanut paljon, tajuaa kuitenkin itsekin tekstin olevan huonoa. Juju piilee siinä, mihin tekstiä vertaa: onko peilinä taitava sanailu vai keskinkertainen mössö.

Tekstin sisällön laadun arvioiminen vaatii korkeatasoista kielitajua, ymmärrystä kielen nyansseista niin sana- kuin lausetasollakin. Tällainen taito ei synny ilman valtavaa tasokkaiden tekstien lukemisen ja analysoimisen määrää. Ja silloinkin on otettava huomioon henkilökohtaisten tykkäämisten ja inhojen vaikutus arviointiin. Siitä huolimatta jopa Google voi auttaa kirjoittajaa arvioimaan tekstinsä tasoa monin tavoin. Esimerkiksi kielikuviensa omaperäisyyden eli kliseiden välttelyn voi tarkistaa jo yläkouluikäinen halutessaan.

Kirjoittamaan ei myös opi harjoittelematta. On monia tapoja oppia tuoretta, omaperäistä ilmaisua ja loogista perustelua retoriikalla tehostaen. Jos ammattilaiset kouluttavat itseään kirjoitusopinnoin, miten amatööristä voisi tulla pro ilman oppia? Tutustu kirjoituskursseihin.

TEKOÄLY AJATTELEE, JOTEN KIRJOITTAJAN EI TARVITSE?

Mitä kirjoittaminen on? Se on ajatusten sanoiksi pukemista. Toisin sanoin kirjoittaessaan valaisee lukijalle näkyviin ajatustensa polun. Vähän samaan tapaan kuin matematiikassa merkitään ongelman ratkaisuun johtaneet välivaiheet näkyviin. Pelkällä lopputuloksen rykäisyllä eivät täydet pisteet rapsahda tai syys-seuraussuhteet hahmotu.

Koulumaailmassa työskentelevänä olen kauhulla vierestä katsonut, miten vastenmieliseksi ajatteleminen oppilaille on käynyt. Tekstit halutaan usein vain huitaista, laadusta välittämättä tai jopa kuvitellen laatu hyväksi. Sitkeässä elävät monet kirjoitusmyytit, kuten se, ettei kirjoittamista tarvitse harjoitella. Samoin toisen tekstin käyttäminen omien ajatusten peilinä eli aineiston pohjalta kirjoittaminen on isolle osalle jo muuttunut mahdottomaksi muuten kuin hyvin mekaanisesti.

Huiskaisujen ja kopioinnin taustalla näen lukemisen ja kirjoittamisen niukkuuden. Luku- ja kirjoitustaito ovat ajattelemaan oppimisen avaimia. Äidinkielikin oppiaineena on siis syvimmiltään ajattelutaitojen opettamista. Hämmentääkin, että huononevien lukutaitotulosten jälkilöylyssä ei kovin paljon puhuta lukemiskirjoittamisen yhteydestä ajattelun tasoon. Jos puhuttaisiin, ymmärrettäisiin, että on turha haaveilla korkeakouluopiskelijoiden määrän isosta kasvusta.

Esseisti Silvia Hosseinin mukaan tekoäly rapistaa ihmisten kognitiivisiä kykyjä eli tyhmentää. Silti hänen mukaansa juuri ajattelu on ihmislajin ydinosaamista. Niinpä sitä ei kannattaisi ulkoistaa koneelle. Onhan kehittynyt, moderni maailmamme juuri kehittyneen ajattelun tulosta.

ESSEITÄ JA HUPIA TEKOÄLYLLÄ

Monet opettajat ovat huolissaan esseiden lisääntyneestä plagioinnista tekoälyn vuoksi – eikä syyttä. Vilppiä tehdään nykyaikana paljon enemmän kuin ennen. Toisaalta on muistettava, että kopiointia, lunttausta ja toisten tekemiä tuotoksia on ollut kautta aikojen. Eikö siis viime kädessä siinä ole kysymys rehtiyden ja oppimishalun puutteesta tekniikan syyttelyn sijaan?

Huolipuheiden saattelemana olen itsekin testannut tekoälyä esseistinä. Halusin kukkaihmisenä teetättää koneella esseen kaupunkien kukkaistutuksista. ”Omaälyvapaa” esseeni tiesi kertoa kukkien tekevän kaupunkimiljööstä viihtyisämmän ja kukkia olevan monenlaisia ja eri paikoissa. Huono puoli kuitenkin oli se, että niiden kastelu on rankkaa työtä ja kuluttaa niukkoja vesivarantoja. Esseekokeiluni ovatkin tuottaneet itselleni vain hilpeää mieltä.

Opiskelijoiden oppimista osoittavien esseiden saralla tekoäly on oikea ongelma. Jos kopiotrendi jatkuu, veikkaan työelämään siirtyvien opiskelijoiden ammattitaidon yhä useammin olevan alamittainen. Uumoilen myös, että kehno kirjoitustaito ja ”uusajattelemattomuus” ovat myös yksi taustasyy opiskeluvaikeuksiin ja mielenterveyden haasteisiin: koska kopiointi on ollut niin helppoa, tärkeät ajattelutaidot eivät ole kehittyneet korkeissa opinnoissa vaadittavalle tasolle.

Näen kuitenkin aika paljon mahdollisuuksia tehtävänannon keinoin rajata tekoälyn käyttöä. Esimerkiksi voi määrätä pakollisia, uusia lähteitä käytettäväksi. Helppo keino on myös määrätä etukäteen tekstin rakenne tai vaatia tekeminen opettajan valvonnassa.

Ihmettelen kovasti, miksi tietotekniikan asiantuntijat eivät ole tarttuneet tiukemmalla otteella plagioinnin estämiseen. Odotan innolla tekniikan kehittymistä siten, että kirjoitustilanteissa voidaan sulkea yksinkertaisesti ja luotettavasti nettiapuneuvojen käyttö. Viimeistään siinä vaiheessa tulee kiire opetella kirjoittamaan ihan itse.