Sopiiko poliisineuvottelu luokkaan? Onko poliisien vuorovaikutusopeista hyötyä opetushommissa? Väitän, että monet poliisineuvottelijoiden toimintamallit auttaisivat opettajia kohtamaan haastavia tilanteita – varsinkin yläkouluissa ja keskiasteella.
Poimin Peter Liskin Poliisineuvottelijat-kirjasta muutamia helmiprinsiippejä, joita pohdin koulumaailman tilanteista käsin. En väitä, että poliisin yksilökohtaamiset sopivat sellaisenaan malliksi koulujen hektisiin ryhmätilanteisiin. Silti moni pattitilanne saattaisi ratketa kivuttomammin poliisivinkein.
TUNNISTA TILANNE – KRIISI VAI KONFLIKTI?
Hankalan käytöksen purskahtaessa esiin opettaja joutuu tekemään pika-analyysin, mistä on kyse. Liski nostaa esille tärkeyden erottaa, onko tilanne kriisi vai konflikti.
Kriisissä ihminen toimii irrationaalisesti ja on voimakkaiden tunteiden viemä. Ihmiselle on tapahtunut jotain järkyttävää, jota on vaikea kohdata. Silloin oleellista on saada ensin rauhoitettua tunnetilaa.
Konfliktissa puolestaan äly kohtaa toisen älyn. Siinä mittelevät sanat. Ollaan eri mieltä toisen kanssa asioista ja niiden hoitamisista. Silloin voi ryhtyä suoraan hoitamaan asiaa puhuen, vedota järkeen.
Älyllisesti suuntautuneiden opettajien perushaksahdus voi olla helposti olla suora asiaan meno, jolloin tunteidentäyteinen teini vain saa vettä lisää myllyyn. Kriisin käsittely ilman tunnetilan tyynnytystä voikin helposti johtaa tilanteen lukkiutumiseen ja henkilöiden väliseen konfliktiin.
Pitkään työkokemukseni perusteella sanoisin, että poliisien tavoin opettajatkin enemmän kohtaavat kriisejä: ikävän käytöksen takana on pahaa mieltä, huolia ja huonoa vointia. Koulutyö ei nappaa, kaverin kanssa tulee riitaa ja käytös sakkaa, jos mielessä kaihertaa.
Olen huomannut, että suuri osa ikävistä tilanteista ei eskaloidu, kun kohtaa ensin tunteen ja antaa lauhdutteluaikaa. Toisaalta välillä suora rajan veto ja auktoriteetin osoitus on ainoa keino. Ei ole olemassa nappiratkaisua, mutta oppilaantuntemus välillä voi auttaa.
AKTIIVINEN KUUNTELU – OLETUKSISTA KYSELYYN
Sekä poliisi että opettaja käyttävät heille laissa osoitettua valtaa. Tämä näkyy mm. siinä, että heidän ammattitehtävänsä on puuttua tilanteisiin, joissa kuri karkaa. Liskin mukaan on hyödyllistä osoittaa neuvottelutilanteissa vähemmän valtaa. Rankka vallan epäsuhta sen sijaan ei tuo menestystä.
Nokkela tapa on kuuntelu. Oppilasta jututetaan avoimilla kysymyksillä: kerro, selitä, kuvaile. Häntä pyydetään kertomaan, mitä on tapahtunut, miten asiat menivät ja miksi. Opettaja ei teekään itse olettamuksiensa pohjalta diagnoosia tilanteesta, vaan kyselee.
Aktiivisen kuuntelun mallissa ensin peilataan jututettavaa toistamalla hänen tärkeitä sanojansa: ”Olit syömässä patonkia käytävällä…” Näin voi auttaa pysymään asian ytimessä ja toinen tuntee itsensä kuulluksi.
Toisena vaiheena tulee parafraasin tekeminen jututettavan sanomista asioista: ”Vertti siis sieppasi patonkisi ja heitti roskiin.” Tämä on erittäin tärkeää siksi, että se varmistaa kuulijan ymmärtäneen asian oikein. Se antaa puhujalle myös mahdollisuuden korjata virhe.
Kolmanneksi nimetään jututettavan tunne: ”Sinua suututti.” Jo tunteen sanoittaminen auttaa tutkimusten mukaan tunteen käsittelyä ja laimentaa pahaa oloa. Haasteellisesti käyttäytyvillä nuorilla on myös usein paljon puutteita vuorovaikutustaidoissa, joihin kuuluvat myös tunnetaidot. Tällöin kuuntelija voi auttaa nimeämällä.
Lopussa vielä kannattaa tehdä yhteenveto keskustelussa ilmi tulleista asioista. Tämän näen oleellisena siksi, että muisti tekee helposti tepposia. Samoin kokonaisuuden hahmottaminen on teineille haastavaa ja tunteita nostattavissa asioissa vielä enemmän.
Haasteena koulukuuntelussa on minuuttiaikataulu, jonka vuoksi kuunteluun ei aina ole riittävästi aikaa. Lisäksi teinien yksi perusmetodi on jumittua hiljaisuuteen ja kieltäytyä kommunikaatiosta. Usein onnistuminen vaatii luottamusta, ennen kuin juttua tulee ulos.
VAIKUTTAMISEN PORRASMALLI – KUINKA KOHDATAAN IHMINEN?
Kouluissa palaveerataan haasteellisten oppilaiden asioissa jatkuvasti. Usein tapaaminen ei vie asioita eteenpäin. Vaikutukset jäävät vähäisiksi. Uskon, että tulokset paranisivat usein, jos otettaisiin avuksi poliisineuvottelu luokkaan.
Ensimmäisellä portaalla tulisi kertoa tosiasia kiertelemättä ensisanoin. Tulisi siis nimetä, mitä asiaa ollaan ratkaisemassa tai mitkä asiat ovat tämän palaverin asia. Jos ollaan vain keskustelemassa koulutyön haasteista fokusoimatta maalia, keskustelu velloo ja pyörii herkästi epäoleellisissa.
Heti alussa tärkeää olisi osoittaa empatiaa koululaista ja kotiväkeä kohtaan. Sillä poistetaan yleensä epämiellyttävän koetun tilanteen jännitteitä, jopa häpeää, ja rakennetaan luottamusta. Liskin lainaaman määritelmän mukaan empaattisesti neuvotteleva ymmärtää, tuntee ja jakaa toisen maailman osaten erotella oman ja toisen ajatukset ja tunteet.
Empatian avulla voi rakentaa yhteyden vastapuoleen kuuntelemalla toista ensin. On nähtävä toisen intressit tilanteessa ja annetta toiselle tunne siitä, että on autonominen toimija tilanteessa. Koulussa idea olisi saada koti ja koulu yhteiseen linjaan nuoren parhaaksi.
Vasta tämän kaiken jälkeen alkaa vaikuttaminen, jossa yhdessä haetaan ratkaisua haastavaan tilanteeseen. Oleellista on pitää vuorovaikutus positiivisena, vaikka itse joutuisi tekemään myönnytyksiä. Missään tapauksessa toista osapuolta ei tule saattaa häpeään, ns. kasvojen menettämisen tilaan.
Itseäni mallissa puhuttelee se, kuinka paljon haastavassa neuvottelussa on kyse ihmissuhteesta ja tunneasioiden huomioimisesta. Olisiko niin, että koulupuolella tähän tulisi satsata: ovathan oman lapsen asiat tosi tunneherkkiä juttuja?
KOMENTOKETJU – NEUVOSTA KÄSKYYN
Oppilaat klassisesti toteavat opettajan yleensä vain uhkailevan esimerkiksi merkinnällä, mutta silti huono käytös saa jatkua ilman seurauksia. Yritetään hoitaa tilanne huumorilla, ystävällisyydellä ja ymmärtäväisyydellä.
Poliisineuvottelu koulussa lähtisi liikkeelle asiaan puuttumisesta neuvomalla toimimaan oikein: ”Annathan toisillekin työrauhan, koska kaikki eivät voi keskittyä metelissä”. Näin helpot tilanteet hoituvat.
Valitettavasti paatuneempi yksilö tarvitsee toisenkin prinsiipin, jossa vielä ystävällisesti kehotetaan lopettamaan ei-toivottu toiminta: ”Nyt sitä suuta kiinni ja töihin. Viimeinen varoitus.” Suurin osa ymmärtää tämän, mutta vain silloin, jos tietävät kolmosen olevan oven takana.
Viimeisenä vaiheena nimittäin on ehdottoman määräyksen antaminen käskynä. Rajojen rikkomisen tietoisesta jatkamisesta tulee saada sanktio, seuraus. Koulussa se yksinkertaisimmillaan on Wilma-merkintä häirinnästä tai epäasiallisesta käytöksestä.
Liskin esimerkissä maailman kiltein poliisi korotti äänensä komentoketjun 3. vaiheessa yllättäen työkaverinsakin. Opettajille kasvatustiede ja yhteiskunnan vaatimukset sanovat, että tuollainen käytös ei sovi. Tuloksena on ”nynnyily”, jossa nuorelle annetaan valta, koska ei uskalleta ottaa vastaan rajan asettamisesta seuraavaa protestointia ja mahdollisia kodin reaktioita.
Kuitenkin kurinpitotaito on keskeinen osa opettajan työtä, ryhmän hallintaa, kasvattamista. Voisi olla tosi tärkeää saada koulutusta tällaisista asioista sen sijaan, että puhutaan vain kasvavan oppilaan kehittymättömän otsalohkon ymmärtämisestä.
POLIISIT JA OPETTAJAT – KÄSITYÖLÄISAMMATTILAISIA?
Liski kuvaa poliisin työtä käsityöläisammatiksi, jossa omien kokemusten ja johtopäätösten mukaan toimitaan työssä eteen tulevissa tilanteissa. Aivan samalla lailla opettajat painivat luokkatilanteissa kokemuksen tuomalla tietotaidolla. Ei koulutuksista saa nappiratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.
Tietenkin vuorovaikutusta molemmissa ammateissa voi oppia, koska se on taito. Silti toivoisi opetuspuolelle kasvatustieteen teorioiden sijaan käytännön opettamista. Taitavilla ja kokeneilla opettajilla olisi kullanarvoista hiljaista tietoa, jota voisi hyödyntää uusien opettajien koulutuksessa ja varsinkin uraansa aloittavien opettajien mentoroinnissa.
Poliisin puolella tehdään tutkimuksia seuraamalla poliisin työtä, haastattelemalla ja kyselemällä poliiseilta itseltään, miten toimia tai mikä toimii. Samoin tilanteista saa palautetta myös kollegalta. Milloin konkariopettajat pääsisivät ääneen haastavien tilanteiden hoito-ohjeita laadittaessa?
Sekä opettajat että poliisit saattavat pitkässä juoksussa kyynistyä, jolloin empatia ei toimi. Silloin ei edes pyri ymmärtämään vastapuolta. Taustalla on se, että molemmat ammattilaiset kuulevat roppakaupalla valheita ja tyhjiä lupauksia.
Vaikka nuori mieli on vielä taipuisa ja opettajana näkee kehitystä, valitettavasti jo peruskoulussa poliisilla ja opettajilla on yhteisiä asiakkaita. Kaikkia rötöstelijöiden ongelmia ei saada ratkaistua, koska luottamus ja vuorovaikutus kulkee molempiin suuntiin. Jos toinen osapuoli ei yhtään tule vastaan tai suostu yhteisiin pelisääntöihin, ei tilanteessa voi enempää.
Kaikesta huolimatta kannattaa tuoda poliisineuvottelu luokkaan, sillä Liskin mukaan kaikissa neuvottelumalleissa yhteistä on suhteen muodostus, positiivinen vuorovaikutus jaa toisen tunteiden hallinta. Jo näillä koulujen ilmapiiri on myönteisen ratkaisukeskeinen, mikä tukee koko kouluyhteisön hyvinvointia häröilyä vähentäen.