Kännykän ja internetin liittoutuman yhtenä huippujuttuna pidetään yhteydenpidon helppoutta. Sosiaalisille suhteille on luotu sutjakat some-kanavat, joiden avulla voi kommunikoida reaaliaikaisesti. Kännykät ja vuorovaikutus kuuluvat näin ollen nykyaikana saumattomasti yhteen.
Pari vuosikymmentä olen äidinkielenopettajana seurannut, miten teinien vuorovaikutustaidot ovat muuttuneet runsaan kännykällä oleilun myötä. Miten erityisesti sosiaalinen media on vaikuttanut sosiaalisiin taitoihin?
KATSEKONTAKTISTA RUUTUUN
Ehkä ensimmäinen ihmetykseni liittyi keskustelu- ja esittämistilanteisiin, joissa katsekontakti esimerkiksi haastateltavaan jäi pois. Piti alkaa opettaa teini-ikäisille, että jutellessa ja kätellessä otetaan katsekontaktia toiseen, vaikka ennen tällaiset asiat olivat itsestäänselvyyksiä.
Nykyään on ihan normaalia, että nuoret istuvat vierekkäin ja lähettävät toisilleen viestejä tai katsovat kuvia ja videoita yhdessä. Ei siis tuijotella kaverin naamaa.
Katsomisen puute vaikeuttaa toisen tunteiden tunnistamista ja ylipäänsä ilme- ja elekielen viestien merkitysten oppimista. Siitä voi seurata esimerkiksi se, ettei osaa suhtautua toiseen empaattisesti. Tulee myös enemmän väärinkäsityksiä ja kärhämiä, koska kontakti toiseen ihmiseen jää pinnalliseksi. Tunnetaidot sakkaavat yhä useammin pahasti, vaikka tunteet ovat läsnä kaikessa ihmisen tekemisessä ja vaikuttavat hyvinvointiin.
ESIINTYMISJÄNNITYKSESTÄ AHDISTUKSEEN
Tuskin koskaan suomalaisille on ollut herkkua pitää esitelmiä ja puheita. Nykyään kuitenkin yhä suurempi määrä nuoria nimittää jännitystä ahdistukseksi eikä halua välttämättä kaverinkaan kanssa puhua tutun luokan edessä. Jopa pikkupätkän ääneen lukeminen tai ryhmäkeskusteluun osallistuminen voivat ahdistaa.
Terveyskirjaston mukaan sosiaalisten tilanteiden pelolla tarkoitetaan ahdistuneisuushäiriötä, jossa pelätään toisten kielteisen arvostelun ja tarkkailun kohteeksi joutumista. Vuoden 2023 Kouluterveyskyselyn mukaan puolet teinitytöistä ja yhä useampi nuori aikuinen kokee sosiaalista ahdistusta. Näin ollen esittämisahdistus ei ole mikään marginaalinen ilmiö.
Miten puheviestinnästä kieltäytyminen ja ahdistuminen liittyvät kännyköihin? Varsinkin tytöt ovat ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä. Siellä keskitytään usein ulkonäköön ja täydelliseen onnistumiseen tai taitoon. Rima omasta osaamisesta ja olemuksesta nousee korkealle, jos sitä vertaa some-maailman kuviin ja tarinoihin. Tutkimukset vahvistavat, että somen ahmiminen oikeasti on keskeinen ahdistuksen lähde.
DIALOGISTA MONOLOGIIN TAI PASSIIVIIN
Keskusteleminen, aito dialogi, tuntuu vaikeutuneen nuorilla – varsinkin jos tulisi keskustella muun kuin parhaan kaverin kanssa annetusta aiheesta. Koulumaailmassa tämä näkyy suostumattomuutena ryhmäkeskustelutehtäviin tai niiden tekemättä jättämiseen. Tai yksi ryhmäläinen tekee ja puhuu muiden puolesta toisten vetäytyessä passiiviseen rooliin.
Ammatillisella puolella opintoja keskeytyy tai alalla ei pysytä, koska asiakkaiden kanssa ei osata keskustella tai se on epämieluisaa. Esimerkiksi kampaajien olen kuullut kertovan nuorten harjoittelijoiden vuorovaikutushaasteista. Samoin päiväkoteihin tulee hoitajia, jotka eivät kuulemma kommunikoi lasten kanssa.
Yhteyttä kännyköiden käyttöön pidän selvänä. Kännykkä ei ole dialoginen väline nykykäytössä, koska suurin osa vain vastaanottaa materiaalia, kuten kuvia ja videoita. Niitä peukutetaan, ”hymiöitetään” ja jaetaan. Ylipäänsä aineisto on vahvasti visuaalista ja kommentointi sanoin niukkaa. Ollaan passiivisia median kuluttajia, jotka säntäävät uusimpien villitysten perässä.
Jos katsoo netin keskusteluketjuja, harvoin siellä ilmenee dialogisuutta eli aitoa halua kuunnella ja ymmärtää toista. Sen sijaan erimieliset savustetaan ulos keskustelusta. Helposti ajaudutaan samanmielisten kuplaan. Niinpä ollaan aika kaukana netin alkuajan unelmasta, jossa netin avulla voisivat keskustelut ja näkökulmat laajentua.
ELOISASTA TILANNETAJUSTA LATTEISIIN HOKEMIIN
Vuorovaikutustaitojen yksi perusasia on tilannetaju: eri ympäristössä, erilaisten ihmisten kanssa, eri tarkoituksessa, tulisi osata toimia eri lailla. Sama tyyli, samat sanat eivät sovi joka tilanteeseen. Joskus vitsi on paikallaan, joskus se on mauton tai jopa asiaton, kiusaava.
Jos kirjoittamisessa sävyt ovat haalistuneet oppilailla, aivan samoin on käynyt suullisen ilmaisun puolella. Sanaston kapeutuminen ja ajattelun yksinkertaisuus näkyvät yhtä lailla puhuessa. Usein unohdetaan, että oman äidinkielen taitojen heikentyminen ei ilmene vain kirjoittamisessa ja lukemisessa, vaan kaikessa kielenkäytössä.
Tragikoomista onkin, että kuvitellaan nykynuorien olevan taitavampaa puhujajoukkoa kuin ennen. Toki varmasti osa onkin, mutta kun puhutaan isosta massasta, tendenssistä, suunta on alaspäin.
Yhä harvemmin kuulee oppilailta värikkäitä sanahelmiä, kuten pähkäilyä, onko opettaja enemmän kesäpeipponen kuin talvi-ihminen. Puhumattakaan, että opettajan mielestä puhekiintiönsä käyttänyt oppilas hoksaisi sanoa vastaväitteenä omineensa luokan hiljaisimman oppilaan kiintiön käyttöönsä.
Rohkeutta sanoa sen sijaan on tullut roimasti lisää, varsinkin mielipiteitä, ja varsinkin kysymättä ja perustelematta. Sinänsä tämä ei ole yksistään huono asia, mutta kun puhutaan vuorovaikutuksesta, jyrääminen ei yleensä tilanteita rakenna. Kuunteluhan on vuorovaikutuksessa oleellinen osa.
SUOMEN PUHEKIELESTÄ ENGLANTIIN
Lastenneurologian erikoislääkäri Susanna Leivonen kertoo vastaanotolleen tulevan 3–5-vuotiaita lapsia, jotka puhuvat suomen sijaan ns. You Tube -englantia fraaseja hokien. Järkyttävintä tilanteessa mielestäni on se, että vanhemmat saattavat jopa ylpeillä lapsensa englannin kielen taidolla.
Sama englannin ihannointi korostuu teinien maailmassa. Omaa äidinkieltä opitaan nimenomaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa – ei koneen. Leivonen toteaa, etteivät vanhemmat tunnu ymmärtävän, että runsas ruutuaika on yhteydessä kielen kehityksen ja vuorovaikutuksen ongelmiin.
Valitettavasti ylenpalttinen sometus ja ruudun tuijottelu tekevät hallaa myös teinien äidinkielen kehitykselle ja erityisesti vuorovaikutustaidoille. Toivottavasti tulevaisuudessa – mahdollisimman pian – kännyköistä tulisi isännän sijaan hyviä renkejä. Muutoin kännykkä rakentaa liian usein tuhoavaa kolmiodraamaa vuorovaikutustaitoja edellyttäviin ihmissuhteisiin, oppimiseen ja töihin.