Ville Pernaan ja kumppaneiden kirjoittama Opettajilta armovitonen peruskoululle ilmestyi keväällä 2026. Kirja valottaa yläkoulun arkea, oppimistulosten laskun syitä ja opetustyön haasteita opettajien näkökulmasta.
Toivottavasti opettajien näkemykset löytäisivät tiensä myös uuteen opetussuunnitelmaan. Ne toimisivat hyvin myös peilinä syksyllä 2026 julkaistavien uusien PISA-tutkimusten tulosten analysoinnissa.
Yläkoulun konkariopettajana nostan esiin opettajien viestistä pari turhautumista ja uuvuttavuutta lehtoreihin kylvävää perusongelmaa. Peruskoulun homepilkut ovat vaarassa mädättää peruskoulumme, vaikka olisivat korjattavissa – ainakin osin.
OPETTAJAT PYSYKÖÖT LESTISSÄÄN
Opettajan ammatti on erityisasiantuntijatason työtä, johon vaaditaan maisterin tutkinto. Luulisi, että he kuuluisivat sisäpiiriin opetustyön kehittämisessä. Todellisuudessa valtakunnallisen tason asioissa riviopettajat on mykistetty.
Kirjan mukaan Opetus-teemaisen Suomi-areenan puhujista 1/800 teki opetustyötä. Myös Peruskoulun tulevaisuustyö-hankkeen 46 jäsenestä yksikään ei työskennellyt luokassa. Jopa Pisa-tulosten kommentoinnissa opettajat jäivät seinäkukkasiksi. Opettajien asiantuntijuus ei vaikuta läpäisevän koulun seiniä.
Opettajien kuulemattomuus tekee uudistuksista usein susia jo syntyessään. Esimerkiksi kurinpitosäädökset antavat luvan poistaa opetustilasta, MUTTA se on laitonta, ellei oppilasta valvota. Oppimisen tuen uudistuksessa puolestaan keskeinen ryhmäkohtainen tukimuoto on tukiopetus oppitunnin aikana, MUTTA kuka sitä antaa. Nämä toimenpiteet edellyttävät myös kirjaamista, neuvottelua, suunnittelua ja viestintää.
Eipä ihme, että yli puolet kirjaan haastatelluista yläkoulun 100 äidinkielen ja matematiikan opettajasta kertoo työmotivaation isoimmaksi syöpöksi neliapilan: hallinnollinen kuormitus, ylimääräiset tehtävät, liiallinen työmäärä ja resurssipula.
Opettajille ei jää aikaa motivaatiota tuovaan työn osaan, jota kirjassa kutsutaan pedagogiseksi merkityksellisyydeksi. On surullista, että työssä on niukalti suolaa eli aikaa vuorovaikutukseen oppilaiden kanssa ja heidän kasvunsa seuraamiseen. Samoin ylhäältä sanellut ohjeet syövät pedagogista vapautta ja lisääntyneet haasteet onnistumisen kokemuksia.
KOULUN INSTITUUTIONAALISET REUNAEHDOT PIILOSSA
Koska koulumaailman uudistuksia tekevät koulun ulkopuoliset tahot, koulun arkitodellisuus unohtuu. Puuttuu tuntuma siihen, miten asiat käytännön tasolla toimivat. Koulututkimuksistakin otetaan huomioon kapea sektori, koska esimerkiksi vuoden 2014 OPSissa viitataan vain opetushallinnon omiin viranhaltijoihin ja heitä palvelevien kahden tutkimuslaitoksen tuloksiin.
Koulutodellisuuden monitasoisuutta ei nähdä. Koulu-uudistusten tutkija Cubanin sanoin luullaan koulua helposti ohjailtavaksi lentokoneeksi. Oikeasti koulu on kuin lennonjohtokeskus, jossa eletään sähäkässä minuuttiaikataulussa kaiken vaikuttaessa kaikkeen. Itse puhun usein teho-osastosta.
Kirjan kirjoittajat painottavat vahvasti koulun toimivan yhteiskunnan instituuttina, jolla on ns. luonnonlait. Ensinnäkin koulu on kaikille pakollinen ja siellä toimitaan ryhmässä. Tämän vuoksi ei ole mahdollista toteuttaa räätälöityä opetusta oppilaskeskeisesti tai oppilaan toiveiden mukaan, vaikka koulunarratiivi on muuttunut yksilöpsykologiseksi- ja -pedagogiseksi. Mielestäni nämä ovat suurimmat peruskoulun homepilkut.
Uudet lait lupaavat yksilön erityistarpeiden huomioimisen, mutta opettaja joutuu toimimaan lupausten petturina: Lomakkeille kirjaillaan ja palavereissa istutaan, vaikka ei ole keinoja, ihmisiä ja aikaa auttaa oppilasta isoissa ryhmissä yksin toimien.
Arvioinnin ja oppisisältöjen arvostelijat puolestaan tuntuvat unohtaneen kouluinstituution tehtävän valikoida oppilaita jatkokouluihin ja valmentaa työelämään. Varsinkin aineenopettajien pää on pölkyllä: tietyt sisällöt tulee osata hyvin pärjätäkseen jatkossa ja numeron tulee kertoa taidoista.
Kaiken kruunaa koulun johtamisen ja toiminnan kehittäminen markkinatalouden mallilla, jossa vanhemmat ovat kuluttajia ja opettajat tulosvastuullisia. Haastatelluista opettajista 1/6 sanookin työssään isoksi rasitteeksi johtamisen ja rakenteen ongelmat.
KAIKILLE OPPIA YHDESSÄ PUUHAILLEN
Kaunis, ihmisoikeustaustainen inkluusioajatus saa kirjassa huutia. Se kuormittaa opettajia lisäämällä työmäärää, nakertamalla työrauhaa ja tipauttamalla oppimistuloksia. Opettaja ei voi enää keskittyä opettamiseen ja käyttää tutkitusti tehokkaita, usein perinteisiä opetustapoja.
Inkluusio torppaa tasoryhmäajattelun. Kuvitellaan, että kaikki voivat yhdessä opiskella omalla tasolla yhden opettajan ohjaamassa tilassa. Se on kuitenkin erittäin haastavaa, koska sekä osaaminen että käytös ovat hyvin polarisoituneet.
Eriyttämistä tarjotaan ratkaisuksi suurenevissa ryhmissä, vaikka niihin integroidut vakavasti käytöshaasteiset, hyvin heikosti osaavat tai lähes ummikot S2-oppilaat tarvitsisivat pienen ryhmän ja vieriopetuksen. Eri tehtävän antaminen ei riitä, kun työskentely yksin ei suju ja taidot niukat. Erityisopetusta ei ole riittävästi ja se toimii paikoitellen huonosti.
Avoimet oppimisympäristöt on myös valjastettu inkluusiota palvelemaan. Opettajien mielestä ne tuottavat levottomuutta, melua ja kouluhommien ulkopuolista puuhastelua. Samoin opetuksen laatu tippuu.
Ristiriitaa tuottaa opetussuunnitelman vaatimukset, joita opettajan tulisi virkavelvollisuudella noudattaa. Kirjassa puhutaan ”opetussuunnitelmarunoudesta”, jolla tarkoitetaan laajoja ja moniselkoisia kirjauksia siitä, miten opettajan tulisi toimia. Esimerkiksi Helsingin edellisopsissa on 3700 sivua ja POPS2014 sisältää 470 sivua.
Opettajien turhautuessa vanhemmat koulushoppailevat. Heikosti oppia ja työrauhaa tarjoavien luokkien sijaan voi laittaa lapsensa painotettuun opetukseen. Kirjan mukaan jo 1/3 isojen kaupunkien oppilaista opiskelee valikoituneissa porukoissa ilman inkluusion häiriötekijöitä. Näin ollen Suomessa on olemassa piilevä tasokurssijärjestelmä.
Surullisin kääntöpuoli pienluokkien ja -ryhmienkin lakkauttamisessa on, että pääasiassa tavallisiin luokkiin jää säilöön liki 1/3 oppilaista. Kirjan kirjoittajat näkevät isona uhkana, että Suomeen on muodostumassa n. 20 %:n koulutuksellinen alaluokka, joka on syrjäytymässä yhteiskunnasta. Ovatko he peruskoulun homepilkut vai systeemi, joka sysäsi heidät oman onnensa nojaan?
OPETTAJA-ASIANTUNTIJASTA JOKAPAIKANHÖYLÄKSI
Opettajan ammatti on isossa murroksessa. Nuorten usko koulutukseen on laimentunut. Opettajan arvostus on laskenut. Myös opetustyön vapaus on vähentynyt. Nämä kaikki nähdään kirjassa keskeisinä syinä PISA-tulosten laskuun.
Opettajat nostavat esille, kuinka oppilaiden koulunkäyntivalmiudet ovat kadonneet. Osaamistason laskun lisäksi silmiin pistää käsitteellisen ajattelun heikentyminen. Uurastus oppimisen eteen ei kiinnosta eivätkä koulun säännöt, vaan helppo viihde.
Niin oppilas kuin kotiväkikin mieltävät usein opettajan palvelijaksi, jonka tulisi toimia heidän pillinsä mukaan. Erityisesti madaltaa tekemiseen tarvittavaa työmäärä ja antaa helpommin korkeampi arvosana. Vaatimusten sijaan pitäisi ymmärtää.
Itse lisäisin listaan vielä teini-iässäkin haasteet huolehtia itse läksyistä, perusaikatauluista, työvälineistä. Liian monet kulkevat koulupäivät väsymyshuurteessa ja energiavajeessa. Ihmekös jos koulutyö takkuaa.
Oppilaiden vetämättömyys ja psykofyysissosiaaliset haasteet kaatuvat opettajien ristiksi. Kirjassa todetaankin, että koulu nykyään hoitaa sen, mihin kodin ja yhteiskunnan rahkeet eivät riitä: opettajista on tehty tiedon välityksen sijaan oppilaiden hyvinvoinnin ja tasa-arvoisen kohtelun varmistajia.
Samalla kun erityisasiantuntija muuttui ”puuhapeteksi”, opettajan auktoriteetti mureni. Opettajaa ei tarvitse totella, saati kunnioittaa. Ryhmän toiminta leviää, ellei johtamista sallita kurin kera. Samalla haihtuu opetuksen ja oppimisen mahdollisuus.
Jos opettaja ei saa keskittyä asiantuntemuksensa ytimeen, opettamiseen, miten edes on mahdollista nostaa oppimistuloksia? Miten tämä vaikuttaa niin oppilaiden kuin opettajienkin hyvinvointiin, motivaatioon?
PERUSKOULUN HOMEPILKUT PESUUN
Kouluninstituutti on monisyinen organismi eikä pikaisia patenttiratkaisuja ongelmiin ole. Silti moni asia kääntyisi parempaan suuntaan, jos huomioitaisiin seuraavat asiat:
- Kuunneltaisiin kenttätyöläisiä, opettajia, tosissaan. Otettaisiin heidät aidosti mukaan ratkomaan peruskoulun haasteita.
- Koulun toimintaraamit, instituution, tehtäisiin näkyväksi. Uudistuksia sorvattaisiin ymmärtäen reunaehdot.
- Inkluusiota vaimennettaisiin. Ymmärrettäisiin pienluokkien ja -ryhmien sekä riittävien opettajaresurssien merkitys.
- Koulu palaisi kouluksi ja opettajat opettajiksi kokonaishyvinvointivalmennuksen sijaan.