Sopiiko luokanopettaja vai aineenopettaja peruskouluun? Vai molemmat? Onko toinen parempi? Miksi 9-vuotisella peruskoulutaipaleella on ensin 6 vuotta luokanopettaja ja sitten 3 viimeistä vuotta kasa aineenopettajia? Olisiko syytä muuttaa systeemiä?
YHTENÄINEN PERUSKOULU VAI ASTEJAKO?
Ennen ala- ja yläkoulut elivät enemmän erillistä elämää jo siksi, että pieniä alakouluja oli ripoteltu joka niemen nokkaan. Yläkoulut puolestaan kokosivat ikäluokat kasaan. Nykyään yhä useammin saman katon alla elelevät lapsoset hiekkalaatikolta mopolla päristelijöihin.
Astejaosta tai sijainnista riippumatta peruskoulu on yhtenäinen järjestelmä. Sama perusopetuslaki määrää toiminnasta ala- ja yläkouluissa. Hallinnollisesti ylä- ja alakoulu solahtavat hyvin yhteen. Käytännössä taasen yläkoulujen ja lukioiden yhteiselo sujuu, koska molemmissa toimitaan aineenopettajajärjestelmässä ja ikävaihe on sama.
Opetussuunnitelman perusteissa tavoitteet ilmaistaan jatkumona. Periaatteessa peruskoulun päättötodistukseen tähdätään jo alkutaipaleelta asti. Tiedot ja taidot vähitellen karttuvat. Joitakin oppiaineita tulee vasta yläkoulussa, mutta toisista, kuten äidinkielestä ja matematiikasta, suurin osa opiskellaan alakoulussa.
Ikäluokat pienenevät, joten opettajia jää työttömiksi. Meri Lumela ja Risto Rönnberg ovat ehdottaneet ratkaisuksi yhtä opettajakoulutusta vuosiluokille 1–9. Heidän mukaansa silloin opettajille riittäisi töitä ja oppilaista kasvaisi hyvinvoivia ja itseensä luottavaisia. Enää ei tarvitsisi kiistellä, otetaanko luokanopettaja vai aineenopettaja peruskouluun hommiin.
OPETTAA VAI KASVATTAA?
Lumelan ja Rönnbergin perustelu korostaa kasvatusta oppiaineosaamisen sijaan. Klassisesti luokanopettajia pidetään parempina kasvattajina. He keskittyvät kasvatustieteellisiin opintoihin, kun taas aineenopettajat oppiaineen sisällön hallintaan.
Luokanopettajat puhuvat pedagogiikasta, joka Tieteen termipankin mukaan viittaa opetus- ja kasvatustaitoon. Pedagogiikalla tarkoitetaan, miten opetus ja kasvatus järjestetään tai mihin filosofiaan kasvatuksessa nojataan. Aineenopettajat keskittyvät sen sijaan didaktiikkaan, jolla oppiin siitä, miten tiettyä oppiainetta tietynikäisille tulisi opettaa.
Luokanopettajalla saattaa olla vain 60 opintopistettä alakoulussa opetettavien oppiaineiden opintoja, kun taas aineenopettajalla yhdestä oppiaineesta tulee olla vähintään 60 opintopistettä. Ero on melkoinen. Kuitenkin lakisääteisissä opettajan kelpoisuusvaatimuksissa pedagogisia opintoja molemmilla on 60 opintopistettä.
Valitaanko siis luokanopettaja vai aineenopettaja peruskouluun? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän: opetus vai kasvatus? Perusopetuslain 1. luvun 2 § ratkaisee kiistan: Peruskoulun tulee tukea kasvua ja antaa elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Välissä on rinnastuskonjunktio, joten kasvatus ja tietotaidot ovat samalla viivalla äidinkielenopettajan silmin.
Peruskoulun päättyessä kasvua ei kuitenkaan mitata. Siitä ei olla huolissaan mediassakaan. Palstatilan sen sijaan täyttää oppiaineiden osaamisen heikkeneminen. Sen vuoksi ollaankin rakentamassa valtakunnallista osaamistakuuta, jossa keskitytään oppiainekohtaisesti tavoitteiden, sisältöjen ja arvioinnin määräämiseen.
Ehkäpä tulisi samalla tehdä myös kasvatustakuu, jossa kerrottaisiin, miten pitäisi ikäluokittain pystyä toimimaan ja käyttäytymään. Nimittäin moni oppi ei mene kasvamattomalle perille.
OPPILAAN VAI OPPIAINEEN TUNTEMUS?
On sanomatta selvää, että yhtä luokkaa luotsaavalla luokanopettajalla on oppilaantuntemusetu työssään. Sitä usein tukee vielä kiinteä kotipesä eli luokkatila. Lukujärjestys myös antaa vekslausvaraa ajan käytössä, samoin hitaampi opiskelutahti. Näin ollen voi eriyttää ja ottaa oppilaiden tarpeet yksilöllisesti huomioon. Sisällöt luonnollisesti ovat alakoulussa helppoja.
Aineenopettajalla opetusryhmät vaihtuvat tunneittain minuuttiaikataulussa. Yhdellä opettajalla on lukuisia opetusryhmiä ja usein vain osan vuotta, joten iso osa oppilaista jää varjoon. Etenemisvauhti on luja ja paine jatko-opinnoissa tarvittavien tietotaitojen opetukseen kova. Näyttöjä ja suorituksia tulee saada oppilailta tiukkaan tahtiin ja monipuolisesti. Mennään opiskelu edellä. Opetetaan jo vaativia asioita.
Ristiriitaa tuottaa koko ajan suureneva erityistarpeisten oppilaiden joukko. Jo ¼ keskivertoperuskoulun oppilaista tarvitsee tukea oppimiseen tai sosioemotionaalisiin taitoihin. Monilla oppilailla haasteet ovat vielä molemmilla puolilla: sekä oppimisessa että käytöksessä.
Luokanopettaja voi vastata haasteisiin paljon paremmin, koska toimii samojen oppilaiden kanssa koko ajan. On aivan eri tavalla joustomahdollisuuksia. Lisäksi tuen resurssit ja yhteistyö tukitahojen kanssa on paljon yksinkertaisempaa alakoulun yksiopettajaisessa systeemissä.
Lain säätäjät mielestäni näkevät alakoulussa tärkeämmäksi oppilaan tuntemuksen, kun taas yläkoulussa oppiaineen hallinta korostuu. Onhan alakouluun määrätty luokanopettajuus ja yläkouluun aineenopettajuus. Silti molempien asteiden opettajat voivat 60 opintopisteen opinnoilla pätevöityä toiseen kouluun.
Haasteita oppilaiden osaamisessa on koko peruskoulussa. Silti on muistettava, että alakoulu on pitempi ja sielläkin asiat vaikeutuvat loppupuolella. Herää kysymys, tarvittaisiinko parempaa oppiaineen sisältöjen hallintaa jo alakoulun puolella. 6. luokan lopussa äidinkielessä vain n. 15 %:a oppilaista saavuttaa arvosanoja 8–10 vastaavan osaamistason.
Yläkoulussa ei ehditä paikata enää toivottoman isoja aukkoja. Oppilaiden jatko-opintokelpoisuus näin ollen horjuu. Onko tämä reilua oppilaita kohtaan? Entä onko oikein, että vielä yläkoulussa opiskeluaika käytetään suurelta osin kasvattamiseen tai erityistarpeisten oppilaiden huomioimiseen oppiaineen sisällön opettamisen sijaan.
LAPSI VAI NUORI?
Tuskin kukaan laittaisi samaan ryhmään alakoulun aloittavia taaperoita ja aikuisen mittaan venähtäneitä teinejä. Toiset ovat lapsia ja toiset varttia vaille aikuisia. Heillä on elämässään ihan erilaisia tarpeita ja eri kehityshaasteet.
Lapsi vasta opettelee perusasioita turvallisessa tutussa omassa ryhmässä. Myös oppiaineista opetellaan aivan perusteita. Sen sijaan teinit ovat kovaa vauhtia itsenäistymässä, oppimassa omaa vastuunottoa koulutyöstä ja tekemisistään. Heiltä pitää jo vaatia osaamista ja käytöstä. 15-vuotias on myös rikosoikeudellisessa vastuussa tekemisistään.
Onko väärin olettaa, että kuuden kouluvuoden aikana perusteet ryhmässä olemisesta ja perusopiskelutaidot otettaisiin hallintaan? Ellei niin tapahdu, yläkoulussa tulee iso romahdus sekä arvosanoihin että itsetuntoon. Vaikka sekä lapset että nuoret tarvitsevat tukea koulutyöhönsä, ei kädestä pitäen kaikessa ohjaaminen mitenkään onnistu yläkoulusysteemissä.
Yläkoulun muuttaminen alakoulun tavoin toimivaksi vain siirtää ongelmia keskiasteelle. Näin itse asiassa on jo käynyt. Lukion ja ammattikoulun opettajat tuskailevat oppilaiden velttoa tekemättömyyttä. Paapova, syitä ja seurauksia opettamaton huolenpito kasvattaa ottamaan oikeuksia, mutta välttelemään vastuuta. Kuka sellaisia henkilöitä haluaa yhteiskuntaan?
Pitäisikö uudelleen miettiä, missä kulkee alakoulun ja yläkoulun raja? Voisiko se murrosiän aikaistumisen vuoksi olla esimerkiksi 5.–6. luokan välissä? Samoin siirtyminen aineenopettajajärjestelmään voisi täysmuutoksen sijaan olla osittainen: ensin joitakin aineita ja myöhemmin kaikki. Helpottaisi sopeutumista ja oppimista.
YHTEISKUNNAN VAI KOULUN MUUTOS?
Kun yhteiskunnassa havahdutaan johonkin negatiiviseen muutokseen lasten ja nuorten elämässä, sännätään kouluun. Patenttiratkaisuna tuntuu olevan ”Koulun pitäisi tehdä x”. Tämä on johtanut yhä enenevässä määrin koulun tehtävien lisääntymiseen.
Yksi isoin muutos on se, että kodit ulkoistavat kasvatusvastuuta surutta koululle. On huikeaa, kuinka opettajat venyvät ja limboavat luokissa huonosti käyttäytyvien lasten kanssa. He todellakin kasvattavat. Eikö heidän tulisi kuitenkin saada opettaa myös?
Vaikka tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat äärimmäisen tärkeitä, pitäisi koulussa opetella oppiainesisältöjä elämässä pärjätäkseen. Koulupakko on 18-vuotiaaksi asti. Kovin korkealle ei pääse, ellei peruskoulun oppiainetietoja ja -taitoja hallitse.
Oma lukunsa ovat tietoyhteiskunnan tuomat muutokset eli houkuttava ruutuelämä, joka syö yöunen, eliminoi liikuntaa ja normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Lapset ja nuoret joutuu houkuttelemaan tai pakottamaan tylsän opiskelun äärelle.
Kumpi vastaisi paremmin muuttuneeseen maailman tilanteeseen: luokanopettaja vai aineenopettaja peruskouluun? Minun nähdäkseni molemmilla on paikkansa, jotta peruskouluputkesta sujahtaa oppineita ja kasvaneita oppilaita. Turhanpäiväisen kiistelyn sijaan peräänkuulutan enemmän rakentavaa dialogia. Molemmilla opettajilla on omat vahvuuden ja heikot puolet. Vahvuuksia tulisi hyödyntää ja heikkoja kohtia tukea.
On monta tapaa toimia opettajana oikein. Opetustyötä tehdään oman persoonan kautta. Itsenäinen työote on ollut suomalaisen koulujärjestelmän vahvuus – tästä tulisi kynsin hampain pitää kiinni, jotta koulutyö sujuisi koko peruskoulussa.