ÄIDINKIELEN OSAAMINEN TUTKIMUSTULOKSISSA
Karvi julkaisi 23.1.tutkimustuloksen, jonka mukaan alakouluaan lopettavista vain 15 %:n äidinkielen osaaminen ansaitsisi arvosanan 8–10. Siitä huolimatta todistukseen nuo korkeimmat arvosanat tupsahtavat 81 %:lle tytöistä ja 58 %:lle pojista.
Kyseessä on melkoisen huikea, 4–5-kertainen keikaus, todistuspaperin ja taitojen välillä. Vakavaksi vetää se, että saman tuloksen Karvi sai jo vuonna 2008 eli reilu 15 vuotta sitten. Lisäksi tippuneen osaamistuloksen voivat vahvistaa sadat äidinkielenopettajat kautta Suomen. Niinpä ei voi edes syyttää huonoa tutkimusta tai valtakunnallisia, uusia hyvän osaamisen kriteerejä, joihin Karvin tutkimus pohjasi.
PERUSKOULUN ÄIDINKIELEN OSAAMINEN JA OPETUS LEPÄÄVÄT LUOKANOPETTAJIEN HARTEILLA
Viimeistään pitäisi mykistyä siksi, että peruskoulun äidinkielen 44 vuosiviikkotunnista 34 eli lähes 80 %:a on alakoulussa. Alakoulussa tulisi siis oppia loppukierrosta vaille peruskoulun äidinkielen oppimäärä. 3-vuotisen yläkoulun aikana 10 vuosiviikkotunnilla murrosiän tuiverruksessa ei ilman haltian taikasauvaa ihmeisiin päästä, jos pohja on höttöinen.
Helsingin Sanomat nosti luokanopettajien arviointiosaamisen tikun nokkaan laittamalla uutisoinnissa luokanopettajat subjektiksi: ”OPETTAJAT ANTOIVAT NUMEROITA LIIAN HÖVELISTI ÄIDINKIELESSÄ.” Opettajat siis ovat jälleen kerran huonoja ja syyllisiä.
Ongelman ydin kuitenkin on opettajien sijaan mielestäni se, että hyviin tuloksiin ei enää ylletä. En usko usko opettajien muuttuneen huonoiksi. He tekevät parhaansa annetuilla resursseilla korkeasti koulutettuina osaajina. Sen sijaan oppilaat oppimisvalmiuksineen ja motivaatioineen ja koko ympäröivä yhteiskunta arvoineen ovat muuttuneet todella paljon PISAN kukkeusajasta nykypäivään.
Eikö olisi korrektia kysyä myös luokanopettajilta itseltään, miksi osaaminen on heikentynyt ja mikä pulmaan auttaisi? Nyt luokanopettajien ääni ei mediassa korviini kuulunut – paitsi vastareaktiona, jossa arviointia yhä vielä alakouluissa pitäisi Ruotsin malliin pehmentää. Helsingin Sanomissa 27.1. julkaistiin alakoulusta juttu, jossa alakoulun arviointi nähtiin julmana.
Näen ylipäänsä outona, että arviointi koetaan mörkönä. Onhan koko ihmisen elämä melkoista syynissä oloa, tahtoo tai ei. Eikö lapsien olisi parempi vähitellen oppia vastaanottamaan realistista palautetta ainakin tuiki tärkeistä perustaidoistaan – toki kannustusta unohtamatta? Eikö suurempi petos ole antaa lapsen luulla olevan hyvä, kunnes teininä elämä romahtaa, kun osaamiskuplat poksahtelevat?
ÄIDINKIELEN OSAAMINEN JA HEIKKOJEN TAITOJEN YHTEYS MUIHIN NYKYNUORTEN HAASTEISIIN
Odotin, että tulosten pohjalta syntyisi laaja yhteiskunnallinen keskustelu. Oletin päättävien tahojen olevan huolissaan, miten tällaisin taidoin pärjää alakoulun jälkeisissä opinnoissa, saati peruskoulun jälkeisissä opinnoissa ja töissä. Edellyttäähän jo lukiossa jaksaminen ja pärjääminen hyvää äidinkielen osaamista – puhumattakaan korkeakouluopintojen vaativuustasosta luku- ja kirjoitustaidon suhteen.
Kuitenkin Helsingin Sanomissa arviointiuutiseen vain tuli 33 kommenttia ja LinkedInissä Karvin julkaisu on saanut 69 tykkäystä ja 1 kommentin. Toki Helsingin Sanomat keräsi lukijoilta kommentteja ja teki niiden pohjalta jutun, jossa äidinkielenopettajien ääni pääsi kuuluviin.
Missä sen sijaan ovat useamman tahon näkemyksiä valottavat laajemmat jutut ja ennen kaikkea toimenpide-ehdotukset? Kovasti odottaisi korkeamman tahon puheenvuoroja aiheeseen liittyen – koulutuksen, muiden alojen ja poliitikkojen. Onhan hallitusohjelmassa (kohta 5.3) mm. aikomus nostaa korkeakoulututtujen määrä Suomessa liki 50 %: iin vuoteen 2030 mennessä. Tällaiset haaveet ovat utopiaa, jos teineistä 15 %:a osaa äidinkieltään hyvin.
Miksi kukaan ei myös mieti, voisiko kehno äidinkielen osaaminen olla yhteydessä nuorten kasvaneisiin mielenterveyshaasteisiin ? Kokevathan monet nykynuoret jo yläkoulun ja viimeistään lukion vaativaksi. Eikö ole selvää, että koulutyö on rankkaa, jos luetun ymmärtäminen ontuu ja kirjoittaminen kompuroi? Samoin omalla äidinkielellä viestintä on hyvin oleellista myös sosiaalisten suhteiden luomisessa ja ylläpidossa.
ÄIDINKIELEN OSAAMINEN PARANEE, KUN TOIMEEN TARTUTAAN
Olisiko viimein aika kuunnella kunnolla opettajia? He osaavat kyllä kertoa, millaisia haasteet ovat ja millaista tukea tarvitsevat. Tältä pohjalta tulisi kehittää perus- ja täydennyskoulutusta. Jos esimerkiksi arviointi on haastavaa, opettajien tulisi saada konkreettista apua yleisluontoisuuden sijaan.
Selvää lienee kuitenkin se, että luokanopettajilla on nykykoulutuksessaan aivan liian vähän äidinkieltä: 6 opintopistettä maisterin tutkinnosta! Siis äidinkieltä he joutuvat opettamaan omalta lukiopohjaltaan ja oppikirjaan vahvasti nojaten. Kaikki kunnia pedagogisille opinnoille, mutta oppiainesisällön hallinta korostuu, kun opetettavat asiat vaikeutuvat.
On hämmentävää, että vieraita kieliä alakoulussa opettavat aineenopettajat, mutta äidinkieltä ei. Suomessa taitaa elää myytti, että kaikki korkeakoulututut osaavat äidinkieltä. Ehkä alakoulun loppupuolella äidinkielen opetuksesta voisivat vastata aineenopettajat tai lisäopintoja suomen kielessä, kirjallisuudessa tai kirjoittamisessa suorittaneet luokanopettajat.
Kohotan myös katseeni Suomen koulutuksen korkeimmalle taholle anoen, että tulevassa opetussuunnitelmassa tehtäisiin käännös perustaitojen osaamiseen päin. Nyt painopiste on kallistunut laaja-alaisten, oppiainesisältöihin liittymättömiin asioihin. Esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito ovat muuttuneet monilukutaidoksi, vaikka ihan perustekstin ymmärtäminen ja tuottaminen oppilailla takkuaa pahasti.
Veronmaksajien rahoilla toteutetaan monenlaisia projekteja mm. lukemisen lisäämiseksi, kuten Lukutaito-ohjelma ja kirjalahjoitukset. Myös oppikirjoissa on paljon lukemaan kosiskelua. Toki tärkeää on innostua ja löytää sopivaa lukemista, mutta taidon harjoittelussa iso osa on tylsää työtä. Lukea ja kirjoittaa pitää alakoulussa runsaasti, huvittaa tai ei. Muuten taidot eivät kehity. Eihän muissakaan oppiaineissa valikoida vain kivoja asioita, vaan opetellaan opetussuunnitelman asioita.
On myös kohtuutonta, että äidinkielen osaaminen tai osaamattomuuden taakka asetetaan vain koulun niskaan. Jos vanhemmat satsaavat lastensa tulevaisuuteen ohjaamalla heitä hyödyllisten, jopa maksullisten harrastusten pariin, miksi osana ei voisi olla lukemaan kannustaminen kirjojen, lehtien, lukuaikapalveluiden, oman esimerkin tai vaikka lahjonnan avulla.
Myös koulussa äidinkielen oppimista tulisi tukea muidenkin oppiaineiden kuin äidinkielen tunneilla teetättämällä kunnollista lukemista ja kirjoittamista vaativia tehtäviä sielläkin. Miksi? Lapset ja nuoret elävät nykyaikana pääasiassa kuvallisessa viihdemaailmassa ruutuineen, joten harjoitusta näihin peruselämäntaitoihin ei koulun ulkopuolella juuri tule. Pelkät äidinkielen tunnit eivät riitä.
Jos halutaan suomalaisen peruskoulujärjestelmän säilyvän ja eheytyvän, tukea koko oppimisen, työn ja elämässä selviämisen perusjalalle eli luku- ja kirjoitustaidon vankistamiselle tulee saada laajasti ja vahvasti. Nimittäin uskon osaamisen polarisaatiokehityksen johtavan mm. yksityiskoulujen tuloon ja opettajien totaaliuupumukseen, ellei asiaan tartuta. Tarvitaan yhteinen rintama tekemään korjausliikettä tulevan työelämäsukupolven vääjäämättömän uusluku- ja kirjoitustaidottomuuden estämiseksi.